Libanonin itsenäistyttyä tasavallaksi Ranskan mandaatin päätyttyä 1943, poliittinen valta jaettiin 17 uskonnollisen ryhmittymän kesken. Vallanjaon haasteeksi on muodostunut ryhmittymien hajanaisuus ja keskinäinen kilpailu. Lisäksi vuoden 1932 väestönlaskentaan perustuvat valtasuhteet, joissa kristityillä on enemmistö, ovat muuttuneet muslimien suhteellisesti suuremman väestönkasvun seurauksena hallintosopimuksen pysyessä kuitenkin ennallaan. Vuoden 1948 Israelin itsenäistymissodan myötä Israelin ja Libanonin välille muodostettiin YK:n välittämänä aselepolinja, ns. Blue Line, joka toimii edelleen maiden rajalinjana. Aseleposopimusta valvomaan perustettiin YK:n sotilastarkkailijaorganisaatio UNTSO, johon kuuluu myös edelleen Etelä-Libanonissa toimiva tarkkailijaryhmä OGL (Observer Group Lebanon) Vuosina 1948-49 Libanonin alueelle siirtyi ainakin 100 000 palestiinalaispakolaista lähinnä Tyren, Sidonin ja Nabatiyan alueille sekä Beirutiin. Palestiinalaiset loivat yhden lisävoimatekijän Libanonin ja ennestään epävakaaseen sisäpolitiikkaan ja ensimmäinen suoranainen sisällissota maassa syttyikin jo vuonna 1958 druusien, palestiinalaisten ja useiden kristittyjen ja muslimiryhmittymien kesken. Kristittyjen jouduttua alakynteen he pyysivät ja saivat apua Yhdysvalloilta, minkä tuloksena USA:n kuudes laivasto ja merijalkaväen joukot nousivat maihin Beirutissa ja palauttivat voimatasapainon uskonnollisten ryhmittymien välille. Vuonna 1964 perustetusta PLO:sta muodostui palestiinalaisten vallankäytön väline Etelä-Libanonissa ja sen sotilassiiven Al Fatahin ote vahvistui alueella erityisesti sen jälkeen kun sekä Syyria että Jordania kielsivät sen toiminnan omilla alueillaan. Al Fatah teki useita verisiä iskuja Pohjois-Israeliin 70-luvulla ja sekaantui myös vuonna 1975 puhjenneeseen Libanonin sisällissotaan. PLO taisteli aluksi sekä shiiamuslimien, että kristittyjen joukkoja vastaan, mutta tehtyään liiton shiiamuslimien kanssa hallitsi pian koko Libanonin läntistä rannikkokaistaletta mukaan lukien Länsi-Beirutin ja lentokentän alueen aina Israelin rajalla saakka. Israel suoritti ensimmäisen rajoitetun iskun Etelä-Libanonissa olevia PLO:n joukkoja vastaan syyskuussa 1977, jonka jälkeen USA:n välittämä tulitauko astui voimaan. PLO:n piti siirtää raskaat aseensa Litani-joen tasalle, mutta tosiasiallisesti PLO ei noudattanut sopimusta. Maaliskuun 11. päivänä 1978 Libanonista kumiveneillä saapuneet Al Fatahin 12 taistelijaa nousivat maihin Ma’agan Michael-nimisen kibbutsin luona kaapaten mm. Pohjois-Israelissa päiväretkellä olleen bussin matkustajineen. Kaappaajat pakottivat bussin palaamaan Tel Aviviin rantatietä pitkin, tulittaen matkan aikana muita tiellä liikkuneita. Poliisin tiesululla Tel Avivissa syntyneessä tulitaistelussa kuoli ainakin 35 siviiliä ja 76 haavoittui. Palestiinalaisista kymmenen kuoli ja kaksi vangittiin. Verilöylyn seurauksena Israelin joukot tunkeutuivat Etelä-Libanoniin 15. maaliskuuta 1978 operaatiossa nimeltä ”Operaatio Litani-joki”. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi 19. maaliskuuta päätöslauselmat 425 ja 426, joissa vaadittiin Israelin vetäytymistä ja perustettiin YK:n väliaikainen rauhanturvajoukko Libanonissa, eli UNIFIL (United Nations Interim Force In Lebanon) valvomaan päätöslauselman toteuttamista. Tulitauko astui voimaan 21. maaliskuuta ja Israel veti joukkonsa Etelä-Libanonista kesäkuussa 1978 USA:n voimakkaan painostuksen seurauksena. PLO jatkoi kuitenkin Israelin vastaista toimintaansa Libanonista käsin ja Pohjois-Israelin asutusalueet elivät jatkuvan uhan alla. Israel suoritti myös rajoitettuja iskuja PLO:n tukikohtia vastaan. Kesäkuun alussa 1982 Abu Nidalin ääripalestiinalaisryhmä teki attentaattiyrityksen Israelin Ison-Britannian suurlähettilästä vastaan Lontoossa, jolloin Israel teki kostoiskuja PLO:n tukikohtiin Beirutissa. PLO vastasi voimakkailla tykistö – ja raketti-iskuilla rajan yli Galileaan Pohjois-Israelissa. Israelin puolustusministeri Ariel Sharon määräsi joukkonsa massiiviseen hyökkäykseen Libanoniin 90 000 sotilaan voimin kesäkuun 6. päivänä sotilastoimessa nimeltä ”Operaatio Rauha Galileaan”. Israel eteni rannikolla Beirutiin saakka piirittäen PLO:n taistelijat kaupunkiin. Idässä Israel tuhosi Syyrian ohjusasemat Bekaan laaksossa, sekä vastarintaa yrittäneet panssarit ja lentokoneet ilman omia konetappioita. IDF moukaroi Länsi- Beirutia 10 viikkoa PLO:n lamaannuttamiseksi ja elo-syyskuussa MNF (Multinational Force in Lebanon), johon kuuluivat USA, Ranska ja Italia, saivat aikaan sopimuksen, joka mahdollisti PLO:n taistelijoiden evakuoimisen Beirutista. Noin 14 000 taistelijaa laivattiin eri arabimaihin, pääosan Al Fatahin joukoista siirtyessä Tunisiaan, jonne heidän johtajansa Jasser Arafat saapui Tripolista joulukuussa 1982.